Kukkien juhlaa odotellessa

Mestari sanoi ”Fa-luennossa vuoden 2009 kansainvälisessä Fa-konferenssissa New Yorkissa”

Kun opetan Fa'ta harvoin, se, mikä minua eniten huolestuttaa, eivät kuitenkaan ole vaikeudet tai koettelemukset, joihin te joudutte ja joiden tiedätte olevan erittäin vaikeita. Se ei ole vaikeinta; kuinka rasittavia vaikeudet vain ovat, se on kaikesta huolimatta sen vuoksi, että olette tulleet sen läpi, ja sinä hetkenä olette selviä asioista ja esineistä. Pikemminkin on vaikeinta kultivoida hiljaisuudessa synkässä yksinäisyydessä ilman, että voisi nähdä mitään toivoa. Kultivoiminen missä muodossa tahansa, tarkoittaa tällaisen koettelemuksen läpikäymisen ja tällaisen polun vaeltamista. Vain, jos voi karaistua ja kamppailla eteenpäin, lasketaan todelliseksi ahkeruudeksi. Siitä on helppo puhua, mutta sen toteuttaminen käytännössä on äärettömän vaikeaa. Sen vuoksi sanotaan, että jos aina kultivoi niin kuin olisi juuri aloittanut, sen lopputuloksena on takuulla oman Zhengguonsa saavuttaminen.”

Päiväni alkavat aina oikeamielisten ajatusten lähettämisellä, meditaatioharjoituksella, totuudenselvennysprojektissa työskentelemisellä ja sen jälkeen joka kolmas tunti oikeamielisiä ajatuksia lähettämällä. Sen jälkeen seisomaharjoitukset, Fa-opiskelu, Fa'n kuunteleminen, ja hieman lisää opiskelua... sekä työt illalla. Päivästä toiseen, kultivointia, kultivointia.

Kultivointiosuus ei ole niin vaikea. Vaikeinta on sietämätön yksinäisyys. Oikeastaan varsinainen yksinäisyys ei ole vaikein osa myöskään, minä todella pidän siitä, että saan olla erillään. Vaikeinta on jatkuva tunne siitä, että on erossa jumalallisuudesta. Kuinka sen voisi ilmaista sanoin? Kun syö, kävelee, työskentelee ja tekee harjoituksia tai opiskelee, siellä on tunne ero jumalallisuudesta, kaipuu, huoli sydämessä.

Eilen eräs harjoitaja jakoi kokemuksiaan vaikeuksista kultivointitiellä. Kerroin omistani ja hän kysyi: ”Mutta luulin, että haluat olla yksin; luulin sinun haluavan olla sillä tavalla.” Mitä sanoisin? Ei ole niin, että pidän siitä, että olen yksin tai en pidä; se on vain niin, että kukaan ei voi sammuttaa sitä janoa. Luulen, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia yksin, jotkut vain ovat siitä enemmän tietoisia kuin toiset. Kuinka yksinäinen sielu voi lohduttaa toista? Kun olen toisten kanssa, unohdan itseni hetkeksi, unohdan kaipauksen; se on eräänlainen huuma, kuin olisi ottanut hieman viiniä ja unohtaa kivun, mutta kun aamu tulee, se on yhä jäljellä.

Istuin tänään pellolla, meditoin ja kuuntelin Fa'ta. Avoimella pellolla tähdet ovat suoraan yläpuolella, lämmin ilma, mutta sielu... Mikä voisi helpottaa sielua?

Kuinka monta odotuksen vuotta; kuinka monta elinaikaa? Tämä on viimeinen matka, viimeinen askel. Minun on oltava hyvin suvaitsevainen, hyvin kärsivällinen. Vain kävelyn jatkamista, ja vain tehdä sen, mikä pitää tehdä.

Milloin tulee kukkien juhla? Eräänä päivänä se tapahtuu.

Tämä on vain minun oma kokemus ja ymmärrys, jonka haluan jakaa. Jos on jotain, mikä ei pidä yhtä Fa'n kanssa, olkaa hyvä ja huomauttakaa siitä.

Ruotsiksi: http://se.clearharmony.net/articles/201008/21814p.html