The Epoch Times: Kiinan kommunistisen puolueen vihapropaganda

Amnesty International toteaa vuoden 2005 Kiina-raportissaan, että ”uudistuksia pyrittiin toteuttamaan joillakin alueilla, mutta tällä ei ollut merkittävää vaikutusta vakaviin ja laajoihin ihmisoikeusloukkauksiin, joita tapahtuu kaikkialla maassa. Kymmeniä tuhansia ihmisiä on yhä perustavien ihmisoikeuksiensa vastaisesti pidätettyinä tai vangittuina, ja heillä on jatkuvasti merkittävä riski joutua kidutuksen tai epäinhimillisen kohtelun uhriksi. Tuhannet ihmiset tuomittiin kuolemaan tai teloitettiin puolueellisten oikeudenkäyntien seurauksena.” Mitään tästä informaatiosta ei löydy Kiinan virallisista lehdistä. Sen sijaan kommunistien hallinnassa oleva sanomalehti The People’s Daily jatkaa suitsutustaan hallinnon ”taloudellisista saavutuksista” ja julkaisee presidentti Hu Jintaon ja pääministeri Wen Jiabaon virallisia puheita.

Onko tämä ilmiö ainutlaatuinen? Rajoittuuko se Kiinaan ja KKP:hen? Vaikka asiantuntemukseni perustuu Euroopan kommunistihallintojen romahduksen analyysiin, ei kulttuurisista eroista huolimatta ole vaikea havaita kommunistisen Kiinan järjestelmässä monia samankaltaisuuksia. Taloudellisesta joustavuudestaan huolimatta Kiinan kommunistihallinto on säilyttänyt kaikki perinteiset totalitaristiset piirteet. Muut suuret kommunistimahdit ovat mennyttä, mutta yksi aiheuttaa yhä kansalleen kärsimystä – maassa, jonka kulttuurinen ja henkinen perintö ovat ainutlaatuisen rikkaita.

1900-luvun historia muistuttaa meitä siitä, että vihapropaganda voi saada aikaan suunnatonta onnettomuutta miljoonille viattomille ihmisille. Kommunistien vihapropaganda perustuu heidän kansaa kiihottavaan oppiinsa luokkataistelusta, ja sen tavoitteena on oikeuttaa valtiollinen joukkoterrori kuvitteellisia ”kansan vihollisia” vastaan. Kiinan kommunistinen johto on vainonnut lukuisia ihmisryhmiä kymmeniä vuosia, koko diktatorisen valtakautensa ajan. Tänä päivänä se vainoaa itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, kristittyjä sekä muita uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä. Viimeisten viiden vuoden ajan se on valinnut tärkeimmäksi vihollisekseen Falun Gongin, perinteisiä hyveitä kunnioittavan henkisen liikkeen.

Uskon, että Kiina ja sen kansa hyötyisivät suunnattomasti, jos ne ottaisivat oppia kommunistivallan traagisesta historiasta – ei vain omasta historiastaan, vaan myös muiden maiden väkivaltaisesta ja totalitaristisesta menneisyydestä. Kenties ne tällä tavoin pystyisivät välttämään muiden tekemät virheet. Euroopan kommunistihallintojen sortumisesta opittuja asioita voidaan soveltaa Kiinaan. Kommunismin hajoaminen ei aina ollut rauhanomaista. Länsimailta kesti aikansa tiedostaa omat harhakäsityksensä ja reagoida voimalla entisen Jugoslavian järjestäytyneeseen joukkoväkivaltaan. Oikeiden kansainvälisten toimenpiteiden puute heikensi vakautta muillakin alueilla ja loi tilaisuuksia uusille pahantekijöille. Vuoden 1994 kansanmurha Ruandassa ja Burundissa on traaginen muistutus alueellisen ja kansainvälisen voimatasapainon monimutkaisuudesta.

Otetaan tarkasteluun kolme esimerkkiä – osa viime ajoilta, osa vähän kaukaisempia. Entinen Serbian presidentti Slobodan Milosevic on jo yli kolme vuotta istunut YK:n vankilassa Haagissa, ja häntä vastaan esitetään yhä uutta todistusaineistoa hänen hallintonsa suorittamista joukkomurhista. Vukovar, Srebrenica ja monien muiden Kosovossa tuhottujen ja poltettujen kylien nimet riivaavat syrjäytettyä diktaattoria hänen loppuelämänsä, jonka hän mitä luultavimmin viettää vankilassa.

Joulukuun 3. päivänä 2003 YK:n Ruandan kansainvälinen rikostuomioistuin (UN International Criminal Tribunal for Rwanda, ICTR) Arushan kaupungissa Tansaniassa tuomitsi kolme ruandalaista toimittajaa heidän roolistaan kiihotuksessa vuoden 1994 kansanmurhaan. Kaksi heistä, Ferdinand Nahimana, Radio Libre des Mille Collines’in (RTLM) perustaja, sekä Hassan Ngeze, äärihutulaisen sanomalehti Kagurun omistaja ja päätoimittaja, tuomittiin elinkautiseen. Jean-Bosco Barayagwiza, myös RTLM:n johtajia, sai 35 vuoden tuomion. Alle kuukautta aiemmin, marraskuun 6. päivänä, kansanmurhaoikeudenkäynti neljää entistä Ruandan ministeriä vastaan alkoi Arushassa.

Toukokuun 1. päivänä 1945 natsien propagandaministeri Joseph Göbbels ja hänen vaimonsa tekivät itsemurhan johtajansa Adolf Hitlerin bunkkerissa paetakseen väistämätöntä sotarikostuomiotaan. Göbbels tiesi liian hyvin oman rikoksensa mittasuhteet – hänen vihapropagandansa oli vastuussa kuuden miljoonan Euroopan juutalaisen kuolemasta.

Mitä yhteistä on näillä kolmella esimerkillä, ja mitä tekemistä niillä on Kiinan kommunistisen puolueen kanssa? Kaikki edellä mainitut henkilöt olivat vastuussa tuhansien ja miljoonien viattomien ihmisten kärsimyksestä ja väkivaltaisesta kuolemasta. Eräs heidän rikostensa kuolettavimmista menetelmistä oli vihapropaganda. Terrorihallintonsa voimasta ja omasta asemastaan huolimatta heidän kaikkien täytyi lopulta kohdata totuus ja oikeus. Näiden kolmen esimerkin luulisi antavan voimakkaan viestin kaikille, jotka tuottavat vihapropagandaa tai edes harkitsevat sen käyttöä. Kaikesta huolimatta olemme huomanneet, että historia näyttää toistavan itseään, eikä menneisyys ole nähtävästi opettanut KKP:n johdolle mitään.

Ennen absoluuttista valtaansa Milosevic oli kommunistivirkailija, jota Neuvostoliiton oppi-isät olivat neuvoneet propagandamenetelmien käytössä. Hän ja Ruandan syylliset eroavat taustoiltaan, mutta heidän menetelmänsä ja vihapropagandansa seuraukset ovat samankaltaisia. Sekä Serbian että Ruandan kiihottajat käyttivät propagandatekniikoita, joihin sisältyi kaikkein tuhoisimpia Göbbelsin ja marxismi-leninismin taktiikoita. He kaikki noudattivat niitä ohjeita, joita Göbbels antoi natsien propagandisteille vuoden 1934 puheessaan Nürnbergissä: propagandan tulee olla ”luovaa” ja käyttää ”tuloksellisia mielikuvia”.

Tarkastellaanpa muutamia esimerkkejä. Jotkut niistä ovat lähimenneisyyttä, jotkut varsin tuoreita. Heinäkuusta 1988 maaliskuuhun 1991 serbialainen päivälehti Politika, joka oli Milosevicin kannattajien julkaisema, julkaisi pysyvää kolumnia ”Kaikuja ja reaktioita”, joka levitti hillitsemätöntä vihaa ei-serbejä kohtaan. Tästä seuranneita massarikoksia nimitetään ”etniseksi puhdistukseksi”.

Marraskuussa 2004 The Epoch Times raportoi, että Kiinan koululaiset pakotetaan läpikäymään vihaa lietsovaa Falun Gongin vastaista ”valistusta”. KKP:n tietomuurista johtuen Falun Gongin vainon todellisia mittasuhteita voi vain arvioida.

Vuoden 1993 lopulla ja vuoden 1994 alussa ruandalainen radioasema RTLM lähetti vihaohjelmien sarjan, jonka tavoitteena oli jakaa maan väestö ja asettaa ihmiset toisiaan vastaan. Hutuenemmistölle kerrottiin, että tutsivähemmistöllä oli salaperäisiä ja pirullisia suunnitelmia. ”Tappakaa heidät tai he tappavat teidät!” oli RTLM:n perimmäinen viesti. Toukokuun 23. päivänä AFP raportoi Ugandasta, että tuhansia Ruandan kansanmurhan uhrien ruumiita oli ajautunut Victoriajärven rannoille. Kesäkuussa 2005 monet ihmiset Yhdysvalloissa ja Euroopassa hämmentyivät saatuaan jatkuvia Kiinan propagandaa ja Falun Gongin vastaisia iskulauseita toistavia puhelinsoittoja.

Falun Gongin tiedotuskeskus reagoi tähän suurella vakavuudella peläten, että tämä tungetteleva kampanja oli vain osa suurempaa Kiinan aloittamaa Falun Gongin vastaista toimenpiteiden sarjaa. Tämä huoli saattoi olla aiheellinen, jos otamme huomioon, kuinka Kiinan kommunistien puhdistuksia on aiemmin toteutettu. Hallituksen kontrolloima sanomalehti The People’s Daily, joka yleensä välttää mainitsemasta liikkeen nimeä, väitti numerossaan 5.7.2005 Falun Gongin häirinneen hallituksen omistamaa TV-satelliittiliikennettä.

KKP:n vainoharhat Falun Gongista tuovat mieleeni Neuvostoliiton pakkomielteen ”länsimaiden ideologisesta harhautuksesta”, joka sai neuvostokommunistit epäilemään Radio Free Europea ja muita länsimedioita syyllisiksi kaikkiin Neuvostoliitossa tavattuihin itsenäisiin mielipiteisiin ja miltei kaikkiin neuvostojärjestelmän vikoihin. Kommunistijärjestelmä ei voi elää ilman vihollista, jota vastaan se taistelee, jota se syyttää omista puutteistaan ja jota se vainoaa. Vain tällä tavoin se voi säilyttää terroriin ja pelkoon perustuvan valtansa.

Kommunistit pelaavat propagandapeliä taktisesti: he joko painottavat tai jättävät huomiotta yleisiä pelisääntöjä ja kansainvälisiä lakeja oman tilanteensa mukaan. He luovat uusia vihollisia saadakseen huomion kiinnittymään muualle kuin kommunistijärjestelmän omiin virheisiin.

Propagandasta heillä on kaksi versiota: kotimaahan ja ulkomaille suunnattu. KKP yrittää vaikuttaa ulkomaihin sekä hallitus- että ruohonjuuritasolla, jossa se käyttää ennen kaikkea puolueen ja tiedustelunsa kanavia. Viime aikojen propagandasoitot Yhdysvalloissa ja Euroopassa sopivat jälkimmäiseen kuvioon.

1950-luvulla Kiinan ja Neuvostoliiton kommunistinen propaganda syytti järjestelmällisesti, melko tehokkaasti ja useiden vuosien ajan YK:ta ja Yhdysvaltoja biologisten aseiden käytöstä Korean sodassa. Jopa kansainvälinen Punainen Risti ja Maailman terveysjärjestö eivät säästyneet syytöksiltä, vaan niitä kuvattiin USA:n hallitsemiksi vakoiluelimiksi. Propagandistit väittivät Amerikan bioaseiden johtaneen isorokon puhkeamiseen joissakin Korean maakunnissa. Valheiden jatkuva toisto sekä kommunistivirkailijoiden toistuvat lausunnot vaikuttivat myös länsimaiden vasemmistoajattelijoihin. Jopa jotkut länsipoliitikot alkoivat esittää kysymyksiä YK:n joukkojen toiminnasta Korean sodassa.

Toistuvuus ja kohderyhmän epäinhimillistäminen ovat vihapropagandan tärkeimpiä tekniikoita. Slobodan Milosevicin hallinto nimitti kaikkia vastakkaisia mielipiteitä ”terrorismiksi”, taisteli kansainvälisen yhteisön ”terrorismia” vastaan ja etsi maan sisältä ”terroristeja”. Ruandan kiihottajat kutsuivat tutsiuhrejaan ”torakoiksi”. Natsien propagandaministeri Joseph Göbbels lietsoi vihaa juutalaisia vastaan. Edellä mainittujen hallintojen hirmuteot tunnetaan hyvin. Natsirikolliset tuomittiin Nürnbergin sotarikosoikeudessa; Ruandan ja Serbian syylliset ovat yhä YK:n tuomioistuinten käsittelyssä. Ainoa suuri totalitaristinen maa, joka yhä vainoaa viattomia ihmisiä ja jonka rikoksista ei vielä ole tehty täyttä selvitystä, on kommunistinen Kiina.

”Vihollisten” nimi saattaa vaihdella kommunistisesta maasta toiseen, mutta pelin säännöt ovat samat. Koska kommunistinen propaganda ei vastaa oikeaa todellisuutta, se tarvitsee syntipukkeja oikeuttaakseen omat virheensä. Ideaalitapauksessa se valitsee kuvitteellisen vihollisen maan ulkopuolelta ja aloittaa ”noitavainon”, joka pyrkii löytämään tämän kuvitteellisen vihollisen edustajia maan sisäpuolelta. Historiansa kuluessa KKP:n uhreiksi on joutunut monia ”viholliseksi” nimettyjä. Nykyinen uhri, ja toivottavasti viimeinen, on Falun Gong.

KKP:n ”noitavaino” Falun Gongia vastaan on jossakin määrin samanlaista kuin Neuvostoliiton vastaavissa kampanjoissa. Pisimpään niistä kesti Kremlin taistelu ”länsimaiden ideologista harhautusta” vastaan. Kun neuvostojohto 1960-luvulla ymmärsi, että miltei jokainen kansalainen näki mahtavaa sosialistista yhteiskuntaa suitsuttavien iskulauseiden tyhjyyden, se syytti pikaisesti epäonnistumisistaan ”imperialistien salaliittoa”. Yuri Andropov, KGB:n silloinen johtaja, loi vuonna 1967 ”viidennen osaston” taistelemaan ”ideologista harhautusta” vastaan. Länsimedia yleensä ja erityisesti Radio Free Europe joutuivat mustamaalauksen kohteiksi. Valtavan byrokratiakoneiston täytyi osoittaa tarpeellisuutensa. Valtion hallitsemat tiedotusvälineet käynnistivät herjaavia kampanjoita länsimaalaisia mediahenkilöitä vastaan, ja turvallisuusjoukot vainosivat länsimaisten radioasemien kuuntelijoita.

Ulkopuolisen salaliiton myytti oli kommunistihallinnolle niin käytännöllinen, että se kesti miltei järjestelmän loppuun saakka. Mutta tämän myytin kohtalo oli varsin ironinen. Sitä levittävät ja ylläpitävät ihmiset uskoivat toisaalta väitetyn ulkopuolisen salaliiton voimaan; toisaalta he uskoivat, että länsilähteiden informaatio oli ainakin 99-prosenttisesti totta. Osa entisestä puolue-eliitistä ja turvallisuusviranomaisista tunnusti myöhemmin, että he käyttivät salaa länsimaiden lähetyksiä tärkeimpänä tiedonlähteenään.

Nähtyäni Neuvostoliiton kommunistijärjestelmän romahduksen ja sen dominovaikutuksen Euroopan kommunistihallintoihin uskallan huoletta väittää, että KKP:n valtakauden loppu Kiinassa ei ole enää kovin kaukaista tulevaisuutta. Muutos on tapahtumassa jatkuvasti kiihtyvällä nopeudella. Kiinan kansan puolesta toivon, että muutos tapahtuu ennemmin kuin myöhemmin. Mitä kauemmin KKP pystyy pelaamaan likaista peliään, sitä suuremmaksi kasvaa kuilu ideologian ja todellisuuden välillä. Mitä vähemmän Kiinan kommunistisella puolueella on elinaikaa jäljellä, sitä pienempi on mahdollisuus Jugoslavian ja Ruandan kaltaisten murhenäytelmien toistumiselle Aasiassa.

Jos ihmisten mielet ovat liian kauan pimennossa ja erossa todellisuudesta, herääminen saattaa olla tuskallista. Totuudellisen ja itsenäisen tiedon levittäminen auttaa ihmisiä havahtumaan ja palaamaan todellisuuteen. Viime aikojen erot KKP:n jäsenyydestä ovat selkeitä heräämisen merkkejä. Kun tämä ilmiö saa riittävästi voimaa taakseen, voimme alkaa puhua KKP:sta menneessä aikamuodossa.

Peter Zvagulis on kansainvälisten asioiden kommentaattori ja entinen Radio Free Europen toimittaja.

Lähde: http://www.theepochtimes.com/news/5-7-7/30115.html