Autoin vaimoani hänen jouduttuaan työleirille

Vaimoni on Falun Gongin harjoittaja, ja olen aina tukenut häntä siinä. Siitä asti, kun Falun Gongin harjoitusmenetelmä kiellettiin Kiinassa vuonna 1999, meillä on ollut monia vaikeita päiviä ja jopa vuoden ajan meidän oli pakko pysytellä poissa kotoa. Viime vuonna vaimoni oli jälleen poliisin kuulusteltavana, koska hän nosti rikoskanteen Kiinan entistä johtajaa Jiang Zeminiä vastaan Falun Gongin vainoamisesta.

Mutta mitä vain tapahtuukaan, seison aina vaimoni tukena. Tämä siksi, että tiedän hänen olevan oikealla asialla, ja hän ansaitsee kunnioitukseni.

Käsi kädessä.

Muistan vielä sen vuoden, jolloin vaimoni lähetettiin työleirille. Otin yhteyttä asianajajaan, mutta hän ei ottanut tätä tapausta hoidettavakseen saatuaan tietää, että vaimoni oli jo työleirillä.

Suuntasin työleirille mukanani ruokaa ja uusia vaatteita, mutta minut pysäytettiin portilla. Minulle sanottiin: "Vierailut sallitaan kerran kuukaudessa. Voit jättää vaatteet tähän, mutta et ruokaa."

Menin sinne uudelleen viikkoa myöhemmin. Näin vaimoni lasipaneelin takana vierailuhuoneessa ja kysyin: "Miten sinulla menee? Onko sinua kohdeltu huonosti? Voit kertoa mitä haluat, koska aion palkata sinulle asianajajan Pekingistä."

Virkailija, joka oli valvomassa häntä, yllättyi sanoistani ja muistutti minua, että vierailuaika oli vain kymmenen minuuttia.

Olin huolissani vaimoni kunnosta ja jatkoin: "Tarvitsetko lisää rahaa? Enemmän vaatteita? Huolehdin nyt vanhemmistasi. Älä ole huolissasi heistä tai minusta. Tulen käymään joka kuukausi ja tuon sinulle mitä tarvitset."

Vaimoni ei puhunut paljon, mutta liikuttui sanoistani ja hymyili.

Palattuani ilmoittautumishuoneeseen huomasin ikkunan, joka oli yhteydessä toiseen huoneeseen, jossa vaimoni odotti tuomiani vaatteita. Kävelin häntä kohti välittämättä virkailijasta, joka pyysi minua pysähtymään, kurkotin käteni ja sanoin: "Tule tänne, kulta."

Vaimoni vieressä oleva virkailija katsoi minua ja kysyi: "Mitä aiot tehdä? Haluatko lentää ikkunan läpi?"

"En varsinaisesti", vastasin, "koska minulla ei ole siipiä."

Vaimoni riisui rikkinäiset käsineensä, ojensi kätensä ja tarttui omaani.

Virkailija alkoi hymyillä meille ja sanoi minulle "Älä ole huolissasi. Pidämme hänestä hyvää huolta."

Sain myöhemmin kuulla, että vartijat olivat vaikuttuneita siitä, mitä tein vaimolleni, ja monet heistä työleirillä kohtelivat häntä hyvin siitä lähtien.

Apua muilta harjoittajilta.

Vaikka en löytänyt asianajajaa, joka olisi ottanut hoitaakseen vaimoni tapauksen, luin ja opin verkon kautta paljon muutoksenhakumenettelystä. Sain aina tueksi harjoittajia käydessäni poliisilaitoksella, paikallisella poliisiasemalla ja valitustoimistolla.

Kerran, kun menin poliisilaitokselle, yli 300 harjoittajaa tuli tukemaan minua. Poliisiaseman sisäänkäynnillä me peitimme lähes koko jalankulkuväylän.

"Mitä täällä tapahtuu? Voimme hyväksyä enintään viisi henkilöä", sanoi virkailija.

Nähdessäni muiden harjoittajien lämpimän tuen olin syvästi liikuttunut. Aika ajoin useita harjoittajia kävi luonani. He toivat myös ruokaa minulle ja lapselleni. Olin hyvin kiitollinen heille.

Kirjeiden kirjoittaminen.

Elämä ilman vaimoani oli vaikeaa sekä minulle että tyttärelleni. Kerran jouduin viemään hänet ulos lievittääkseni hänen masennustaan. Kävelimme yhdestä ostoskeskuksesta toiseen, koska kumpikaan meistä ei halunnut lähteä kotiin. Vasta viimeisen bussin saapuessa palasimme kotiin.

Eräs ystäväni ehdotti, että minä eroaisin, mutta sanoin välittömästi: "Vaimoni ei tehnyt mitään väärää. En voi tehdä hänen elämästään entistä kurjempaa. Aion auttaa häntä niin paljon kuin voin."

Aikaa kuluttaakseni ja voidakseni kommunikoida vaimoni kanssa kirjoitin hänelle monia kirjeitä. Vaikka minulla ei ollut paljon sanottavaa, muistutin häntä ajattelemaan positiivisesti nyt ja tulevaisuudessa. Jopa niinä päivinä, kun olin tilapäisesti ilman työtä, en antanut hänen tietää siitä, koska en halunnut hänen kantavan minusta huolta.

Sain kerran vaimoltani kirjeen ja olin innoissani. Kotimatkalla pidin kirjeen tiukasti sydäntäni vasten, ikään kuin se voisi lentää pois. Kotona avasin sen ja liikutuin kyyneliin. Katsellessani lintuja ikkunan ulkopuolella toivoin, että elämämme olisi yhtä vapaata kuin niiden.

Ponnisteluni eivät menneet hukkaan.

Eräänä päivänä työleirin virkailija soitti ja käski minun lähettää vaimolleni 1000 yuania. Sanoin haluavani puhua hänen kanssaan suoraan. "Jos hän pyytää rahaa, aion lähettää sitä heti. Sillä ei ole väliä, onko se 1000 yuania vai 10 000 yuania."

Virkailija totesi tylysti: "Hänellä ei ole täällä puhelinta!"

"Jos en voi puhua hänen kanssaan, miten voin olla varma, että hän tarvitsee rahaa? Jopa maaseudulla on puhelimia näinä päivinä. Miksi siellä ei ole?"

Sanoin virkailijalle, että koska en ole saanut pidätyksestä päätöstä, voisin laillisesti valittaa syyttäjävirastoon. Hän sanoi sitten voivansa välittää viestin vaimolleni. ”Kerrothan hänelle, että aion palkata hänelle asianajajan Pekingistä hoitamaan mitä tahansa kaltoinkohtelua, josta hän on kärsinyt työleirillä”, sanoin.

"Autan vaimoani niin paljon kuin voin, vaikka se tarkoittaisi oman elämäni menettämistä."

Pian tämän jälkeen, kun vihdoin sain tavata vaimoni, johtaja kysyi minulta, miksi asenteeni oli ollut huono tuon puhelun aikana.

"Kysyin vain, miksi en voinut puhua vaimoni kanssa puhelimitse? Miksi minulle ei ilmoitettu, kun hänet vietiin työleirille? Miksi?" Johtaja sanoi, että olin ensimmäinen, joka oli koskaan uskaltanut puhua heille niin.

Usein tapahtui, että kun saavuin työleirille, virkailija sanoi vierailun peruuntuneen. Ensimmäisellä kerralla, kun tämä tapahtui, pyysin saada tavata virkailijan esimiehen. Esimies kertoi vierailun peruuntuneen, koska vaimoni ei halunnut luopua vakaumuksestaan. Olin raivoissani: "Se ei ole hänen ongelmansa!" Sitten lähdin.

Kuukautta myöhemmin sanoin virkailijalle, joka oli evännyt vierailuni, että minun piti nähdä vaimoni tietääkseni hänen olevan kunnossa. Jos hän ei olisi, tekisin heistä rikosilmoituksen poliittisten ja oikeudellisten asioiden valiokuntaan (PLAC). Virkailija toi myöhemmin paperin, johon vaimoni oli kirjoittanut olevansa kunnossa. Toinen virkailija sanoi, että tällaista menettelyä ei ollut koskaan aikaisemmin sallittu työleirillä.

Kuukautta myöhemmin minulle sanottiin taas, että en saisi tavata vainoani. Kun pyysin saada tavata esimiehen, virkailija kielsi ja esti kulkuni. Sanoin: "Tiedätkö, että itse asiassa rikot lakia?! Ajattelin: Tapahtuipa mitä tahansa, minun täytyy suojella vaimoani. Yllätyksekseni virkailija sanoi olevansa turvapäällikkö: "Minun valvonnassani on monia asioita."

Kuukautta myöhemmin sain vihdoin tavata vaimoni. Kerroin hänelle hänen vanhemmistaan ja tyttärestämme. Sanoin: "Älä ole huolissasi meidän takiamme." Vaimoni vieressä oleva virkamies sanoi, että hän oli kuullut kirjeistä, joita kirjoitin vaimolleni ja että hän pidentäisi vierailua 15 minuuttia.

Kun vaimoni myöhemmin vapautettiin, hän kertoi minulle, että kaikki minun pyrkimykseni auttaa häntä olivat toimineet. "Virkamiehet ja vartijat puhuivat usein tästä. He sanoivat, että jos jotain tapahtuisi minulle, heille saattaisi koittaa vaikeat ajat."

Se yllätti minut. En ole koskaan ollut henkilö, joka etsii ongelmia. On vain niin, että kun perheemme ja ystävämme kokevat vääryyttä ilman syytä, meidän täytyy nousta suojeleman heitä. Loppujen lopuksi, jos me emme tee sitä, kuka sitten?

Minulla on nyt vakituinen työpaikka ja olen hyvin tyytyväinen siitä. Ystäväni sanovat minun olevan onnekas. Itse tiedän, että niin kauan kuin toimimme omantuntomme mukaan ja oikein, meitä siunataan.


Englanniksi: http://en.minghui.org/html/articles/2017/1/7/161048.html

Voit vapaasti tulostaa ja jakaa kaikkia Clearharmonyn artikkeleita, mutta pyydämme mainitsemaan lähteen.