Tukholman Fa-konferenssi: Totuuden selventämistä puolimaratonkilpailussa Iso-Britanniassa

Hyvää päivää! Nimeni on Ben ja olen Iso-Britanniasta. Olen harjoittanut kultivointia noin kahdeksan kuukautta, ja tänä aikana minulla on ollut monia mielenkiintoisia kokemuksia. Tänään aion kertoa eräästä hyvästä kokemuksesta selventäessäni totuutta juostessani puolimaratonia Readingin kaupungissa Iso-Britanniassa.

Minulla on ystävä, joka on myös harjoittaja ja asuu samassa kaupungissa kuin minä, paikassa, jonka nimi on Dorking. Hän soitti minulle eräänä päivänä ja kertoi, että eräs hänen ystävistään oli perunut kilpailun vamman vuoksi ja ystävääni pyydettiin juoksemaan hänen sijastaan; kilpailu oli Readingin puolimaraton. Hän aikoi juosta Falun Dafa -paita päällä ja kysyi, jos tulisin mukaan ja antaisin ihmisille totuutta selventäviä lehtisiä. Suostuin, mutta olen tavallisesti aika ujo, joten olin vähän hermostunut ajatuksesta. Seuraavana viikonloppuna lähdimme Readingiin, ystäväni juoksukengissään ja minä, suuri selkäreppu täynnä Falun Dafan uutislehtisiä sekä joitakin pieniä lehtisiä, joita minulle annettiin yllättäen vähän ennen lähtöä. Meillä molemmilla oli Falun Dafa -paidat. Kun tulimme Readingiin, meidän oli mentävä bussilla lähtöpaikalle. Istuimme bussissa hyvin ystävällisen naisen vieressä ja selvensimme totuuden hänelle. Olimme myöhässä, ja ystäväni oli heti mentävä lähtöpaikalle. Sanoin hänelle hyvästit ja otin repusta vähän papereita, joita antaisin ihmisille.

Koska kilpailu oli jo alkanut, paikalla ei ollut paljon ihmisiä ja he, jotka olivat jäljellä, eivät halunneet ottaa Falun Gongin lehtisiä. Mietin syytä siihen ja huomasin, että olin hermostunut. Ajattelin, että tekisin ehkä asiat paremmin, jos siellä olisi enemmän ihmisiä, joille voisi antaa lehtisiä. Minulla oli kartta kilparadasta ja ymmärsin, että siellä oli piste, jonne voin mennä oikotietä päästäkseni juoksijoiden edelle, ja siellä olisi paljon ihmisiä odottamassa kilpailijoiden ohijuoksua. Tiesin, että minun oli oltava nopea, joten aloin juosta. Olin kaukana juoksijoiden pääryhmästä, mutta siellä oli vielä joitakin hitaampia tai iäkkäitä juoksijoita ja myös joitakin katsojia. Koska kadun varrella oli katsojia, minun oli juostava tiellä. Juostessani ihmiset katselivat minua ja taputtivat käsiään sanoen: "Tulehan nyt, se menee oikein hyvin. Älä luovuta!" Minusta se oli kummallista ja ajattelin: "Ahaa, he luulevat että olen kilpailussa mukana!" Koska he hymyilivät minulle, ajattelin, että he voisivat luultavasti ottaa lehtisen, joten annoin heille niitä juostessani. Ja niin tapahtui, että he ottivat lehtiset kiitollisesti vastaan, ja jotkut halusivat vielä lisää. Hermostuneisuus ja pelkoni poistuivat.

Saavuin oikopolulle, joka oli noin kilometrin päässä radalta. Sitten tulin paikkaan, jonka juoksijoiden pääryhmä ohittaisi. Pysähdyin hengästyneenä lepäämään ja katsomaan, jos ystävääni näkyisi juoksijoiden joukossa. En nähnyt häntä. Yritin antaa ihmisjoukolle lehtisiä, mutta useimmat heistä eivät ottaneet niitä vastaan, ja he katsoivat minua kuin olisin jokin maanvaiva pilaten heidän kilpailunautintonsa. Mietin asiaa ja huomasin, että juostessani ajatukseni olivat olleet keskittyneet, joten tulos lehtisten jakamisesta oli ollut hyvä, mutta nyt ujouteni palasi takaisin ja häiritsi työtäni. Ymmärsin sillä hetkellä: "Minulla on noin 400 lehtistä repussani, ja jos aion jakaa ne kaikki, minun on juostava koko kilpailu!" En ollut koskaan aikaisemmin juossut 10 kilometriä, mutta ajattelin, että ehkä Mestari koetteli kestävyyttäni, joten minun oli parasta tehdä se.

Kun aloin juosta, ajatukseni tulivat selkeiksi ja ihmiset olivat iloisia ottaessaan vastaan lehtiset. Jotkut jopa sanoivat: "Kiitoksia paljon, nuori mies!" Aivan kuin he olisivat odottaneet, että tulisin heidän ohitseen. Kaikki, jotka tapasin, olivat onnellisia ja hymyilivät, mikä antoi minulle voimaa jatkaa. Myös eräs hyvin selvä kohtalonsuhde jäi mieleeni: eräässä vaiheessa kengännauhani aukesivat, joten minun oli pysähdyttävä seinän viereen sitomaan ne kiinni. Seinä oli jonkin matkan päässä kadunkulmasta, ja samalla otin myös lehtisiä selkärepustani. Siihen kului noin minuutti. Kun aloin juosta uudelleen, menin nurkan ympäri, ja neljä kiinalaista tyttöä ilmestyi yhtäkkiä eteeni. He olivat hyvin iloisia ja ottivat lehtiset vastaan. Kun juoksin, rata kääntyi ja jatkui kadun toisella puolella. Katsoin taakseni kadun toiselle puolelle ja näin, että tytöt seisoivat vielä siellä lukien kiinnostuneina lehtisiä. Ajattelin sillä hetkellä vain, että ehkä Opettaja avasi kengännauhani, sillä pysähtymättä en olisi tavannut niitä neljää tyttöä.

Kun jatkoin juoksemista, jakelin entistä enemmän lehtisiä ihmisille, joilla oli ennalta määrätty kohtalonsuhde. Tunsin ihanan olon, enkä tuntenut itseäni lainkaan väsyneeksi. Mutta lopulta lehtiset loppuivat, vaikka olin kaukana maalista. Päätin kävellä vähän aikaa, jotta voisin ajatella mitä tekisin, ja aloin tuntea oloni hyvin väsyneeksi, mikä oli minusta oli hyvin kummallista - olihan minulla juuri hetki sitten ollut niin paljon energiaa. Ajattelin, että ehkä minun tarvitsee syödä, joten otin voileivän repustani, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Sitten ajattelin, ehkä kyse oli kiintymyksistäni ja tutkiskelin itseäni, mutta en huomannut mitään silmiinpistäviä kiintymyksiä. Muistin sitten yhtäkkiä, että olin saanut noin 200 ylimääräistä pientä lehtistä juuri ennen kuin lähdin, ja ne olivat olleet piilossa reppuni pohjalla. Heti, kun sain ne esille, energiani alkoi palata, ja monet ihmiset ottivat lehtisen vastaan hymyillen, ja minua kannustettiin paljon. Kun lopulta ne pienetkin lehtiset olivat loppuneet, maaliin oli vain puolitoista kilometriä, ja koska viimeinen juoksuosuus oli kaupungin ulkopuolella, siellä ei ollut niin paljon katsojia. Tämä oli minusta oikein sopivaa. Yksi vartijoista kysyi minulta t-paidastani ohittaessani hänet, ja kerroin hänelle vainosta. Hän sanoi: "Näytä heille!"

Noin puoli kilometriä ennen maalia menin puiston läpi ja aloin kävellä katsellen taivasta, sillä se oli niin kaunis auringon paistaessa pilvien läpi säteillen. Ajattelin: "Olisi todella hienoa lukea nyt Fa'ta." Muistin, että lompakossani oli yksi Mestarin runoista, joten otin sen esille ja luin.

"Ennalta määrätyt suhteet kattavat loputtomia elinaikoja
Jokainen yhdistynyt Dafan säikeellä
Kärsimysten kautta kultainen keho on karaistunut
Miksi niin hitaat ja kiireettömät askeleet?"

Katsoin jalkoihini: ne ottivat kiireettömiä askeleita, joten aloin heti juosta ja saavuin maaliin, jossa tapasin ystäväni. Jaoimme innoissamme kokemuksia kilpailusta. Jälkeenpäin molemmilla oli paljon kipuja jaloissa, koska emme olleet harjoitelleet ennen kilpailua lainkaan, mutta tästä emme välittäneet!

Tämä kokemus antoi minulle vahvistuksen Falun Dafan voimasta ja siitä, kuinka vain kaksi harjoittajaa voi tavoittaa satoja ihmisiä. En todellakaan ole juoksijatyyppiä, ja olisin luultavasti lysähtänyt kasaan kilpailun puolivälissä, jos Fa'n voima ei olisi työntänyt minua eteenpäin. Minulla on vielä paljon kiintymyksiä, joista on päästävä eroon, mutta ajattelen tämä kokemuksen laittaneen minut Fa-oikaisun kultivointipolulle. Kiitän laupiasta Mestariamme ja toivon, että me kaikki voimme toimia hyvin tulevana aikana.