Kommunismi: Ideologia, joka muuttaa kateuden poliittiseksi aseeksi

Siinä missä uskonto pyytää sinua puhdistamaan itsesi, kommunismi pyytää sinua puhdistamaan maailman muista. Siinä missä uskonto paikantaa kärsimyksen lähteen ihmisen moraaliseen epäonnistumiseen, kommunismi paikantaa sen muiden ihmisten omaisuuden omistamiseen. Siinä missä uskonto tarjoaa pelastusta itsetutkiskelun kautta, kommunismi tarjoaa sitä haltuunoton kautta.

Kuinka rahattoman maanpakolaisen pamfletista tuli ihmiskunnan historian tappavin poliittinen oppi, ja miksi se löytää jatkuvasti uusia kannattajia.

Auringonvalo murtautuu pilvipeitteen läpi. (Kuva: Adobe Stock)

Vuonna 1959 Henanin maakunnassa kyläpuoluesihteeri istuutui täyttämään vuotuista viljantuotantoraporttiaan. Todellinen sato oli kolmesataa kiloa. Hän kirjoitti raporttiin kolmekymmentätuhatta. Hänen esimiehensä tiesivät luvun olevan valheellinen. Heidän esimiehensä tiesivät. Kaikki ketjussa tiesivät. Ja silti jokainen heistä välitti valheen eteenpäin, koska totuuden kertomisesta oli tullut vaarallisempaa kuin ihmisten näännyttäminen nälkään. Kymmenet miljoonat ihmiset kuolivat seuranneessa nälänhädässä. Paperitöissä näkyi koko ajan ennätyksellisen suuri sato.

Tämä on kommunismin tehokkainta toimintaa. Se ei pelkästään takavarikoi omaisuutta tai tukahduta toisinajattelua. Se myrkyttää kyvyn nähdä totuus ja opettaa kokonaisia yhteiskuntia selviytymään valehtelemalla, kunnes valheesta tulee ainoa käytettävissä oleva kieli.

Mutta ymmärtääkseen, miten poliittinen järjestelmä saavuttaa tämän, on mentävä kauemmas taaksepäin, niihin ideoihin, jotka mahdollistivat sen, ja syvemmälle sisäänpäin, niihin inhimillisiin heikkouksiin, joita nuo ideat oli suunniteltu hyödyntämään.

Marx ei kannustanut yksilönvapauteen. (Kuva: wikimedia / CC0 1.0)

Marxin ydinväite: ihmisillä ei ole sielua, ainoastaan taloudellisia intressejä

Miksi pennitön saksalainen maanpakolainen, kirjoittaessaan lontoolaisessa ullakkokamarissa, tuotti pamfletin, joka vuosisadan kuluessa syöksi miljardeja ihmisiä katastrofiin, repi rikki lukemattomia perheitä, tuomitsi kokonaisia kansakuntia terroriin ja nälänhätään ja teki 1900-luvusta ihmishistorian verisimmän?

Vastaus alkaa siitä, minkä Marx omaksui ja mitä hän jätti pois.

Jokainen ihminen kantaa sisällään kahta kilpailevaa impulssia. On veto hyvyyteen: totuuden kaipuu, kyky myötätuntoon ja pyrkimys kohti jotain itseään korkeampaa. Ja on veto pimeyteen: kateus, kauna ja kieltäytyminen ottamasta vastuuta omasta elämästään. Goethe tavoitti tämän jännitteen Faustissa kuvalla, jota ei ole koskaan ylitetty: kaksi sielua jakaa yhden kehon, toinen kurkottaa kohti valoa, toinen takertuu maahan. ”On rinnassani kaksi sielua, ja toinen toisestaan ne erota jo halaa: tää elämässä riippuu kiinni intohimoillaan, ja toinen tomusta jo korkeuksiin palaa, miss’ isät asuvat.”

Useimmat ihmiset elävät koko elämänsä tuon jännitteen keskellä. Kysymys siitä, kumpi sielu voittaa, on ihmiselämän keskeisin kysymys.

Marx poisti tämän kysymyksen. Hänen viitekehyksessään ihmisillä ei ole sielua, ei omaatuntoa, eikä mitään moraalista pyrkimystä, joka ylittäisi aineelliset intressit. Ihminen on yksinkertaisesti taloudellisten suhteiden tuote. Kaikki hengellinen pyrkimys on harhaa, etiikaksi puettua luokka-aseman heijastumaa. Kun tämä oletus kerran hyväksytään, seuraukset ovat suoria: kärsimyksesi on muiden ihmisten aiheuttamaa, ja lääkkeesi on ottaa heiltä.

Kommunismi paketoi tämän sitten tieteen muotoon. ”Tieteellinen sosialismi”, ”historiallinen materialismi” – teeskentelyä, että kyseessä on objektiivinen historian laki, joka on yhtä vastustamaton kuin painovoima, eikä uskomusjärjestelmä. Monet merkittävät ajattelijat näkivät naamion läpi varhain. Bertrand Russell, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1950, vieraili Neuvosto-Venäjällä vuonna 1920 ja kirjoitti jälkikäteen, että bolševismi muistutti enemmän uskontoa kuin poliittista oppia. Saksalainen filosofi Karl Löwith, 1900-luvun historiallisen ajattelun perustajahahmoja, kuvaili marxilaisuutta yritykseksi rakentaa ”Jumalan valtakunta maan päälle ilman Jumalaa”.

Rinnastus on rakenteellisesti täsmällinen. Kommunismilla on profeettansa (Marx), pyhät tekstinsä (Pääoma ja Kommunistinen manifesti), apostolinsa (Lenin, Stalin, Mao Zedong, joka johti Kiinan kommunistisen puolueen valtaan vuonna 1949) ja pyhät paikkansa (Leninin mausoleumi Moskovan Punaisella torilla, Mao Zedongin muistohalli Pekingin Tiananmenin aukiolla). Mutta kommunismi on uskonnon peilikuva, joka on käännetty jokaisessa kohdassa vastakkaiseksi. Siinä missä uskonto pyytää sinua puhdistamaan itsesi, kommunismi pyytää sinua puhdistamaan maailman muista. Siinä missä uskonto paikantaa kärsimyksen lähteen ihmisen moraaliseen epäonnistumiseen, kommunismi paikantaa sen muiden ihmisten omaisuuden omistamiseen. Siinä missä uskonto tarjoaa pelastusta itsetutkiskelun kautta, kommunismi tarjoaa sitä haltuunoton kautta.

Mao Zedong ja Stalin poseeraavat yhdessä Maon valtuuskunnan vierailun aikana Neuvostoliittoon vuonna 1949. (Kuva: public domain)

Miksi kommunismi levisi nopeammin kuin mikään uskonto historiassa

Buddhalaisuuden leviäminen Aasiaan kesti tuhat vuotta. Kristinuskon leviäminen Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi kesti kolme vuosisataa. Kommunismin leviäminen kesti sata vuotta: Kommunistisen manifestin julkaisemisesta vuonna 1848 1950-luvun alkuun, jolloin noin kolmannes maailman väestöstä eli kommunistihallintojen alaisuudessa. Mikään perinteinen uskonto ei ole koskaan levinnyt samaan tahtiin.

Syytä ei ole vaikea löytää. Perinteinen uskonto levisi hitaasti, koska se asetti vaikeita vaatimuksia. Se vaati uskovia hillitsemään kateutta, vastustamaan ahneutta, hyväksymään vastuun ja osoittamaan myötätuntoa. Buddhalaiset munkit viettivät vuosikymmeniä henkilökohtaisessa muutosprosessissa. Varhaiset kristityt pitivät kiinni uskostaan vainon keskellä. Todellinen sisäinen muutos on vaikeaa ja hidasta.

Kommunismi ei vaatinut mitään tällaista. Se levisi nopeasti, koska se toimi ihmisen heikkouksien kanssa eikä niitä vastaan.

Kateus on inhimillisistä tunteista yleisin ja vähiten tunnustettu. Jollakulla muulla on jotain, mitä minä haluan; hänen menestyksensä täytyy siis olla minun kokemani vääryys. Kommunismi otti tämän yksityisen häpeän ja antoi sille julkisen kielen, brändäten sen uudelleen luokkatietoisuudeksi. Ihmiskunnan jakaminen ”proletariaattiin” ja ”porvaristoon” on ytimeltään kateuden institutionalisointia. Sen rinnalla tuli syyllisyyden ulkoistaminen: en ole köyhä omien valintojeni tai olosuhteideni vuoksi, vaan siksi, että joku riistää minua. Ja molempien alla virtasi fantasia ansaitsemattomasta varallisuudesta – oletus, että ongelma on vain väärässä jakautumisessa, ja ettei sinun tarvitse luoda mitään, vaan ainoastaan ottaa takaisin se, mikä on jo oikeutetusti sinun.

Nämä eivät ole eksoottisia ajatuksia. Ne ovat tavallisen ihmisluonnon helpoimman vastuksen polkuja. Kommunismi ei keksinyt niitä. Se organisoi ne, vahvisti ne ja osoitti niille kohteen.

Se, mitä ideologia lisää tavalliseen kaunaan, on moraalinen eristys. Aleksandr Solženitsyn, joka selvisi Stalinin työleirijärjestelmästä ja kirjoitti sen lopullisen historiikin teoksessa Gulag: Vankileirien saaristo, tunnisti tämän mekanismin tarkasti: ideologia, hän kirjoitti, on se, mikä antaa pahanteolle ”sen kauan etsityn oikeutuksen” muuttaen vahinkoa tekevän henkilön sellaiseksi, joka ei saa moitteita vaan kiitosta. Leirinvartija, ilmiantaja, teloituskäskyn allekirjoittanut virkamies – jokainen heistä ymmärsi palvelevansa historiaa. Se on kommunismin kestävin saavutus: julmuuden muuttaminen hyveeksi vaihtamalla sen nimikettä.

Tästä syystä kommunismi levisi ympäri maailmaa nopeammin kuin mikään uskonto ennen sitä. Putoaminen on aina kiipeämistä nopeampaa.

Zhou Enlai kantoi kiistatonta vastuuta suuren nälänhädän aikana tapahtuneista joukkokuolemista. (Kuva: Internet-lähde)

Jokainen kommunistinen kokeilu päättyi joukkokuolemaan tai romahdukseen

Kommunismi lupaa vapautusta, mutta ei ole kertaakaan lunastanut lupaustaan.

Syy on rakenteellinen. Aito ongelmanratkaisu vaatii luomista, ja luominen vaatii yksilöllistä ponnistelua, kekseliäisyyttä ja oikeutta hyötyä omasta työstään. Kommunismin ainoa työkalu on takavarikointi: ottaa omaisuus maanomistajilta, riistää valta älymystöltä, pakkolunastaa vapaus yksilöiltä. Tuolle logiikalle rakennettu yhteiskunta päättyy aina samalla tavalla, koska takavarikointi kuluttaa sen, mitä se ei voi korvata.

Tämä kaava on toistunut kaikissa maissa, jotka ovat yrittäneet kommunistista hallintoa.

Stalinin 1930-luvun alkupuolella toteuttama Neuvostoliiton maatalouden pakkokollektivisointi tuhosi ”kulakkien” luokan – varakkaammat talonpojat – ja luovutti heidän maansa valtiolle. Seurannut nälänhätä tappoi 5–10 miljoonaa ihmistä. Pelkästään Ukrainassa noin 3,5–4,5 miljoonaa ihmistä kuoli nälkään tapahtumassa, jota ukrainalaiset kutsuvat nimellä Holodomor; tämä oli noin 13 prosenttia maan koko väestöstä. Raphael Lemkin, oikeustieteilijä, joka loi sanan ”kansanmurha”, kuvaili sitä klassiseksi esimerkiksi neuvostoliittolaisesta kansanmurhasta.

Kiinassa Mao Zedongin ”suuri harppaus” vuosina 1958–1962 pakotti talonpojat yhteisöllisiin maatalousprikaateihin ja määräsi perustettavaksi takapihan terässulattoja, jotka tuottivat käyttökelvotonta metallia ruoan sijasta. Kiinalainen toimittaja Yang Jisheng, joka vietti vuosikymmeniä haastatellen selviytyjiä, dokumentoi kirjassaan Tombstone noin 36 miljoonaa nälkäkuolemaa. Jotkut tutkijat arvioivat luvun nousevan jopa 45 miljoonaan, mikä ylittää ensimmäisen maailmansodan kokonaisuhrien määrän. Pahimpien vuosien aikana Kiinan kommunistinen puolue jatkoi viljan vientiä ulkomaille.

Pol Potin johtamat Kambodžan punaiset khmerit toteuttivat radikaalia maatalouspolitiikkaa vuosina 1975–1979. Se tappoi noin neljänneksen maan koko väestöstä, noin 1,5–3 miljoonaa ihmistä, jotka haudattiin noin 20 000 joukkohautaan.

Venezuela, joka oli aikoinaan Latinalaisen Amerikan rikkain maa, näki taloutensa supistuvan yli 75 prosenttia Hugo Chavezin ja hänen seuraajansa Nicolás Maduron sosialistisen politiikan alaisena. Inflaatio nousi noin 1,7 miljoonaan prosenttiin vuonna 2018. Vuoteen 2020 mennessä arviolta 95 prosenttia väestöstä oli vajonnut köyhyyteen, ja yli seitsemän miljoonaa ihmistä oli paennut maasta.

Kiinan kansallislippu liehuu kadulla 1. lokakuuta 2023 Wuhanissa, Hubein maakunnassa Kiinassa. (Kuva: Getty Images)

Kommunistinen hallinto tuhoaa kyvyn nähdä totuus

Kommunismin suurin ironia on se, että se käynnisti vallankumouksensa köyhien nimissä ja tuotti lopulta enemmän köyhiä ja suurempaa kurjuutta kuin ne järjestelmät, jotka se syrjäytti.

Se lupasi työläisten paratiisin ja rakensi Gulagin. Se lupasi tasa-arvoa ja asetti valtaan etuoikeutetun luokan, joka oli julmempi ja vastuuvapaampi kuin yksikään kapitalisti. Se lupasi riistolle lopun ja rakensi ihmishistorian perusteellisimman riistojärjestelmän.

Vahingot ulottuivat taloutta syvemmälle. Palataanpa tuohon henanilaiseen kyläsihteeriin: hän ei ollut poikkeuksellinen mies. Hän oli tavallinen ihminen järjestelmässä, joka oli tehnyt totuuden puhumisesta hengenvaarallista. Hänen valheensa ei johtunut ideologisesta vakaumuksesta, vaan kyse oli selviytymisestä. Stalinin Neuvostoliitossa sama dynamiikka toimi kaikilla tasoilla. Tehdastyöläinen saattoi nousta puoluekokouksessa pitämään intohimoisen puheen ylistäen kollektiivitilan tuotantoa ja mennä sitten kotiin huomatakseen hyllyjen olevan tyhjät. Jokainen huoneessa olija tiesi puheen olevan valhetta. Kaikki tiesivät, että kaikki muutkin tiesivät sen. Eikä kukaan uskaltanut olla ensimmäinen, joka lopettaa.

Kiinan "suuren harppauksen" aikana paikalliset virkamiehet kilpailivat raportoimalla yhä suurempia viljasatoja. Luvut olivat niin järjettömiä, että kiinalaiset keksivät avaruuskilpailusta lainatun ilmauksen: "satelliittien laukaiseminen", aivan kuin numerot olisivat kokonaan irronneet maasta. Kyläsihteeri tiesi lukujen olevan vääriä. Ne koonnut piirikunnan puoluejohtaja tiesi sen. Hyvät uutiset julkaissut sanomalehden toimittaja tiesi sen. Kymmenet miljoonat nälkiintyivät samaan aikaan, kun viralliset tilastot osoittivat yltäkylläisyyttä.

Kulttuurivallankumous – Maon vuonna 1966 käynnistämä massakampanja kilpailijoiden puhdistamiseksi ja väestön terrorisoimiseksi alistumaan – ulotti tämän arkipäivän suhteisiin. Lapset ilmiantoivat vanhempiaan. Opiskelijat hakkasivat opettajiaan. Pekingin normaaliyliopistoon kuuluvassa tyttökoulussa oppilaat hakkasivat koulun rehtorin, Bian Zhongyunin, kuoliaaksi. Yhteiskuntaa koossa pitävät luottamuksen säikeet – vanhemman ja lapsen, opettajan ja oppilaan sekä naapureiden välillä – katkaistiin yksi kerrallaan.

Saksalais-amerikkalainen poliittinen filosofi Hannah Arendt kuvasi tätä päätepistettä teoksessaan Totalitarismin synty (1951), joka on merkkiteos totalitaaristen järjestelmien selviytymismekanismeista: tavoitteena on väestö, jolle eroa totuuden ja valheen välillä ei ole enää olemassa. Kun tuo piste saavutetaan, hallinta ei vaadi enää suostuttelua. Se lepää selkeän ajattelukyvyn raunioilla. Tällaisesta vahingosta toipuminen vie sukupolvia.

Valokuva kulttuurivallankumouksen aikaiselta verilöylypaikalta. (Kuva: Public domain)

Kommunismi palaa aina uusilla nimillä

Neuvostoliiton romahdus vuonna 1991 ei vienyt aatetta mukanaan.

Yliopistojen kampuksilla rikkaimmissa demokratioissa, sosiaalisessa mediassa ja katuliikkeissä kommunismin intellektuellit jälkeläiset liikkuvat uusilla nimillä: sosialismi, progressiivisuus ja erilaiset ideologiset hybridit, jotka eivät identifioidu kommunisteiksi. Kieli on muuttunut, mutta perusajatus on edelleen sama: ongelmasi johtuivat jostakin toisesta, ja ratkaisu on ottaa jotain siltä toiselta.

Leszek Kołakowski koki tämän sisältäpäin. Hän oli puolalainen filosofi, joka toimi uransa alkuvaiheessa vannoutuneena marxilaisena, tuli erotetuksi Puolan yhdistyneestä työväenpuolueesta ”harhaoppisuuden” vuoksi ja vietti loppuelämänsä analysoiden perinpohjaisesti ideologiaa, johon oli kerran uskonut. Ratkaisevassa kolmiosaisessa teoksessaan Main Currents of Marxism hän kirjoitti, ettei kommunismia voi sivuuttaa vain historiallisena poikkeamana. Se oli 1900-luvun määrittelevä piirre, ja sen ajatusmallit muokkaavat nykyhetkeä edelleen.

Syy näiden mallien sitkeyteen on se, että ne hyödyntävät jotain sellaista, mikä ei muutu. Heikkoudet, joita kommunismi käytti hyväkseen – kateus, syyllisyyden ulkoistaminen ja fantasia uusjaosta ilman tuottavuutta – eivät ole minkään tietyn aikakauden tuotteita. Ne ovat osa tavallista ihmispsykologiaa: aina läsnä jokaisessa sukupolvessa odottaen ideologiaa, joka osaa valjastaa ne käyttöönsä.

Kiinan kommunistisen puolueen puheenjohtaja Mao Zedong (1893–1976) kirjoittaa siveltimellä työpöytänsä ääressä luolassa sijaitsevassa päämajassa Luoteis-Kiinassa Kiinan sisällissodan aikana vuonna 1948. (Kuva: FPG/Hulton Archive/Getty Images)

Kommunismin vastustus alkaa henkilökohtaisesta rehellisyydestä

Kun tunnet kateutta toisen menestystä kohtaan ja tuo tunne kääntyy katkeruudeksi; kun jäljität vaikeutesi yhteiskuntaan, järjestelmään tai muihin ihmisiin refleksinomaisesti etkä pohdinnan tuloksena; kun fantasia omaisuuden uudelleenjaosta tuntuu houkuttelevammalta kuin työn tekeminen jonkin rakentamiseksi itse: tällaisina hetkinä pieni pala hedelmällistä maaperää sisälläsi on valmistautunut vastaanottamaan kommunismin siemenen.

Ihminen, joka kykenee tunnistamaan oman kateutensa ja siirtämään sen syrjään, joka kykenee kantamaan vastuun omasta elämästään syyllisten etsimisen sijaan ja joka ymmärtää, että todellinen muutos alkaa hänestä itsestään – sellaiselle ihmiselle kommunismilla ei ole enää mitään tarjottavaa. Sillä ei ole enää mitään, mistä tarttua kiinni.

Kommunismi kätkeytyy ihmismielen yksityisimpiin kolkkiin: kateuteen, jota häpeämme myöntää, kaunaan, jota mieluummin vaalimme, ja vaistoon paeta vastuuta. Sen tunnistaminen on samalla jotakin totta itsestämme. Ja tuo tunnistaminen – tinkimätön ja selkeä – on todellisen vapauden alku.

Tämä artikkeli edustaa kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä, eivätkä ne välttämättä heijasta Vision Timesin kantaa.

Kirjoittanut Xin Ye

Englanniksi: https://www.visiontimes.com/author/thevisiontimes