Pipa: Perinteinen kiinalainen kitara
 

Pipa: Perinteinen kiinalainen kitara

Pipa on perinteinen kiinalainen instrumentti (Kuva Shen Yun Performing Arts You Tube / kuvakaappaus)

Pipaa kutsutaan usein kiinalaiseksi luutuksi, ja se muistuttaa hieman länsimaista kitaraa. Instrumentin historia ulottuu yli 2000 vuotta taaksepäin.

Pipa on kielisoitin, joka sai suuren suosion Tang-dynastian aikana (618-907). Keijujen ja lempeiden naisten soittimena pipa näkyy tämän aikakauden maalauksissa, ja runoilijat ylistivät instrumentin herkkää ja hienostunutta ääntä. Bai Juyi (772-846) kirjoitti kuuluisimmat säkeet naispuolisesta pipa-soittajasta:

Vahvat kielet ryntäsivät kuin äkillisen sateen roiskeet,

Hienot kielet huminoivat kuin ystävien kuiskaukset.

Jännitys ja näppäily, näppäily ja jännitys.

Helminä, suurina ja pieninä, laskeutuvat jade-levylle.

Instrumentin nimen sanotaan olevan kuvaus soittotekniikasta: "pi" tarkoittaa sormella näppäilyä eteenpäin, kun taas "pa" tarkoittaa näppäilyä taaksepäin.

Muusikot paratiisikohtauksessa, Yulin Cave, Tang-dynastia. (Kuva: wikimedia / CC0 1.0)

Koska Tang-dynastia oli aikaa, jolloin uskonnot, taloustiede ja kulttuuri kukoistivat, monet ulkomaalaiset tulivat Kiinaan Silkkitien kautta. Näistä persialaiset muusikot, jotka soittivat pipan persialaista sisarta, "barbatia", pääsivät soittotaidoillaan opettajiksi tai palvelivat aateliston muusikoina.

Instrumentin päärynämuodon sanotaan olevan peräisin tästä Persian vaikutuksesta. Kuitenkin Tang-dynastian aikana instrumentin ulkonäkö muuttui vähitellen nykyiseen muotoonsa. Monet näistä vanhoista soittimista, jotka selviytyivät tuolta ajanjaksolta, on takakannesta koristeltu monimutkaisin kaiverruksin ja koristekuvioin.

Pipa yhdistyy voimakkaasti buddhalaisuuteen, ja tunnetuissa Dunhuangin luolissa on lukemattomia kuvauksia pipaa soittavista lentävistä keijuista.

Maalaus Mogu-luolista myöhäiseltä Tang-dynastian ajalta. (Kuva: pixabay / CC0 1.0)

Koreassa ja Vietnamissa instrumenttien alueelliset versiot kehittyivät, ja Japanissa pipa tunnettiin kahdeksannella vuosisadalla nimellä ”biwa”. Benten, japanilaisen kansanperinteen shinto-buddhalainen jumalatar, on usein kuvattu biwan kanssa. Häntä kunnioitettiin naisellisuuden jumalattarena ja instrumenttia soittavien geishojen vartijana.

Sui- (580-618 jaa.) ja Tang -dynastioiden jälkeen pipan suosio on pysynyt vakaana. Sitä käytettiin viihdeorkestereissa, kansanmusiikkiyhtyeissä ja soolo-instrumenttina. Iäkkäillä pipan soittajilla oli tapana pitää instrumenttia vaakatasossa ja käyttää suurta plektraa soittamiseen. Plektra hylättiin Kiinassa jo Tang-dynastian aikana, ja muusikot näppäilivät hienoja silkkikieliä kynsillään pitämällä instrumenttia pystysuorassa. Plektran käyttö on edelleen yleistä Japanissa.

Xu Xianxiu’n hauta Taiyuanissa, Shanxin maakunnassa (571jaa). Pohjoisen Qi-dynastian aikana esiintyi miespuolisia hovimuusikoita, jotka soittivat pipaa ja liuqinia, ja nainen soittamassa konghou’a. (Kuva: wikimedia / CC0 1.0)

Makujen muuttuessa nykypäivän muusikot ovat pyrkineet käyttämään nailon- tai metallikieliä saadakseen kovemman äänen. Nämä vahvat materiaalit vaativat voimakasta puristusotetta, ja tarvittiin muovista tai metallista tehtyjä tekokynsiä. Toinen muutos nykyaikaisen musiikin ymmärryksen mukaan tehtiin virittämisessä: Modernit pipat on yleisesti viritetty A-E-D-A:ssa.

Vaikka vanha pipa käytti vain 5-6 otelautaa, niiden määrä kasvoi 31:een 1900-luvulla, ja siinä oli täydellinen eurooppalainen asteikko, jossa oli 12 puoliääntä ‒ elämä muuttui monimutkaisemmaksi kuten musiikkikin.

Lähde: http://www.visiontimes.com/2018/01/29/the-pipa-the-traditional-chinese-guitar.html

Voit vapaasti tulostaa ja jakaa kaikkia Clearharmonyn artikkeleita, mutta pyydämme mainitsemaan lähteen.